Punahilkka: sadun tarina, historia ja tulkinnat
Punahilkka on satu tytöstä, metsämökissä asuvasta isoäidistä ja sudesta. Se välittyi ensin suullisena kansansatuna, kunnes sen versioita alettiin julkaista eurooppalaisissa satukokoelmissa. Nykyisin Punahilkka on yksi maailman tunnetuimmista saduista – ja sen eri versiot ovat yllättävän erilaisia. Tässä artikkelissa kerromme, mistä Punahilkka on peräisin ja miten tarina on muuttunut vuosisatojen aikana.
Punahilkan tarina
Tutuimmassa versiossa äiti lähettää Punahilkan viemään metsämökissä asuvalle isoäidilleen herkkuja ja varoittaa tyttöä poikkeamasta polulta. Metsässä tyttö kohtaa suden, joka kyselee, minne hän on menossa. Susi kiiruhtaa isoäidin mökille tytön edelle, nielaisee isoäidin ja asettuu tämän sänkyyn. Kun Punahilkka saapuu, hän ihmettelee ”isoäidin” suuria korvia, silmiä ja suuta – ja susi nielaisee hänetkin. Lopulta paikalle osuu metsästäjä, joka pelastaa tytön ja isoäidin nukkuvan suden vatsasta.
Sadun historia
Punahilkka tunnettiin alun perin ilmeisesti suullisena kansansatuna, ja sitä on tavattu pienin muunnelmin monesta paikasta Euroopassa. Sen juuret voidaan jäljittää useisiin 1600-lukua vanhempiin eurooppalaisiin kansansatuihin muun muassa nykyisen Ranskan, Italian ja saksankielisten alueiden alueelta. Samankaltaisia tarinoita on kerrottu myös Aasiassa: taiwanilaisessa kansansadussa suden paikalla on tiikeri, ja kiinalaisessa sadussa susi tulee lasten kotiin isoäidiksi naamioituneena, kun lasten äiti on poissa. Kansansatujen Aarne–Thompson-luokittelussa Punahilkka on tyyppi numero 333.
Nièvressä Ranskassa vuonna 1885 kerätyn ja folkloristi Paul Delaruen vuonna 1951 julkaiseman version katsotaan yleisesti kuvaavan satua sellaisena kuin sitä kerrottiin ennen Perrault’ta. Kansansatuversiossa tyttö vie isoäidilleen leipää ja maitoa ja tapaa polunristeyksessä ihmissuden. Tämä versio on paljon synkempi kuin nykyiset lastensadut, mutta siinä tyttö on myös ovela: hän pyytää päästä ulos, sitoo jalkaansa sidotun langan luumupuuhun ja pakenee. Joissain kansansatuversioissa tyttö tai muut hahmot tappavat suden.
Perrault’n Punahilkka (1697)
Varhaisin tunnettu painettu versio on ranskalaisen Charles Perrault’n Le Petit Chaperon Rouge, joka julkaistiin vuonna 1697 kokoelmassa Histoires et contes du temps passé, avec des moralités eli Hanhiemon sadut. Perrault’n versiossa tyttö on saanut punaisen hilkan ja siitä nimensä, ja hän vie sairaalle mummolleen kakkua ja voita. Perrault jätti pois kansansadun raaimmat kohtaukset. Hänen versiossaan ei kuitenkaan ole onnellista loppua: susi syö Punahilkan, ja tarina päättyy siihen.
Perrault liitti satuun lopuksi opetuksen: lasten, erityisesti nuorten tyttöjen, ei pidä kuunnella vieraita, ja kaikki sudet eivät ole samanlaisia – jotkut ovat lempeitä ja kohteliaita, ja juuri ne ovat vaarallisimpia. Versio kirjoitettiin Ludvig XIV:n 1600-luvun lopun hoville.
Grimmin veljesten Punahilkka (1812)
1800-luvulla Jacob ja Wilhelm Grimmille kerrottiin kaksi erillistä saksalaista versiota tarinasta: ensimmäisen kertoi Jeanette Hassenpflug ja toisen Marie Hassenpflug. Veljekset tekivät ensimmäisestä sadun päärungon ja toisesta sen jatko-osan. Satu julkaistiin nimellä Rotkäppchen heidän kokoelmansa Kinder- und Hausmärchen ensimmäisessä painoksessa vuonna 1812.
Grimmien sadussa Punahilkka vie mummolleen kakkua ja viiniä, ja äiti varoittaa tyttöä poikkeamasta oikealta polulta. Tarinan alku seuraa niin tarkasti Perrault’n versiota, että se on lähes varmasti sen lähde. Grimmien sadussa on kuitenkin onnellinen loppu: metsästäjä pelastaa tytön ja isoäidin, ja loppu muistuttaa satua Susi ja seitsemän kiliä. Jatko-osassa Punahilkka ja isoäiti jallittavat ja voittavat toisen suden, koska ovat oppineet edellisestä kokemuksesta.
Grimmit muokkasivat satua vielä kokoelmansa myöhemmissä painoksissa, ja sen lopullinen muoto vakiintui vähitellen siksi versioksi, jonka useimmat nykylukijat tuntevat.
Myöhemmät versiot ja mukaelmat
1900-luvulla Punahilkkaa siistittiin lapsilukijoita ajatellen, ja Perrault’n ja Grimmien versiot sulautettiin usein yhteen. 1800-luvulta lähtien sadusta on tehty lukemattomia mukaelmia kirjallisuudessa ja elokuvissa. Disney teki siitä lyhytanimaatioita vuosina 1922, 1934 ja 1998, MGM vuosina 1937, 1943 ja 1949 ja Warner Bros. vuonna 1944. Yhdysvaltalainen tietokoneanimaatio Tapaus Punahilkka julkaistiin vuonna 2005, ja sadun pohjalta on tehty myös elokuva Sudet tulevat (1984) ja musikaali Pimeä metsä (1987).
Mitä Punahilkka opettaa?
Perrault’n ja Grimmien versiot ovat selkeän opettavaisia varoitustarinoita tottelemattomuuden ja varomattomuuden seurauksista. Lapsille luettuna satu on hyvä keskustelun avaaja: miksi Punahilkan ei olisi pitänyt kertoa sudelle, minne hän on menossa, ja miksi äidin neuvoa kannattaa kuunnella? Grimmien onnellinen loppu ja jatko-osa näyttävät myös, että virheistä voi oppia.
