Aikojen takaa, pohjolan perukoilta, kertomus tämä lähtee jakoon. Satu Auringonlapsesta ja Kuuäidistä, joiden tehtävä oli pitää yllä päivän ja yön tasapainoa.

Eräässä korpimetsäisen Suomen niemekkeessä asuivat Auringonlapsi ja Kuuäiti. Heillä oli tärkeä tehtävä ylläpitää päivän ja yön vuorottelua. Auringonlapsi toi päivän ja valon, Kuuäiti puolestaan loi lipuen taivaalle yön ja hiljaisuuden. Vuodet vierivät, talvet ja kesät seurasivat toisiaan, ja kaikki oli hyvin.

Mutta eräänä päivänä Auringonlapsi huomasi olevansa liian väsynyt nousemaan. Hän ei jaksanutkaan valaista maailmaa. Tämä tarkoitti sitä, että maailmaan laskeutui pimeys ja ikuisen yön tila. Kuuäiti huomasi tilanteen ja ymmärsi, että jokin oli pahasti vialla. Hän joutui nousemaan taivaalle yhä uudelleen eikä ikuiselle levollensa päässyt.

Kuuäiti kysyi Auringonlapselta, mikä hänet vaivasi. Auringonlapsi kertoi olevansa uupunut ja väsynyt, eikä jaksa enää luoda valoa. Kuuäiti, tuo hellä ja huolehtiva, päätti auttaa Auringonlastaan. Hän keräsi kaikki maailman unikukat ja valmisti niistä voimajuoman, jonka tarjosi Auringonlapselle.

Juotuaan voimajuoman Auringonlapsi tunsi elinvoimansa palautuvan. Hän nousi taas korkeuksiin ja valaisi maailmaa. Kuuäiti saattoi taas levätä päivänsä ja nousta yöllä tehtäväänsä. Tasapaino palasi ja maailma sai jälleen sekä päivän että yön.

Tämä satu Auringonlapsesta ja Kuuäidistä kertoo meille yhteistyöstä, välittämisestä ja tasapainosta. Aina emme jaksa, mutta silloin on tärkeää, että on joku, joka auttaa ja tukee. Samalla tavalla jokaisen meistä tulee olla valmis auttamaan ja tukemaan toisia tarvittaessa. Ihmisen elämä on kuin päivän ja yön vuorottelu – joskus on päivä, joskus yö, mutta tärkeintä on, että molemmat ovat olemassa tasapainon säilyttämiseksi. Tarinan lopussa yhteistyö ja välittäminen pelastivat päivän, ja elämä Suomen perukoillakin jatkui entiseen malliin onnellisena sekä päivin että öin.